Kun lapsen intohimo luistelee vanhemman arjen uusille urille

Mistä tunnistaa töissä kilpaluistelijan vanhemman? ”Hänen autonsa on se vanhin kottero parkkipaikan rivissä”, virkkoi kerran kollegani, menestyneen muodostelmaluistelijan isä. Tähän en olisi osannut vielä neljä vuotta sitten samaistua, mutta nyt ymmärrän häntä paremmin kuin hyvin. Kun leijonanosa resursseista suuntautuu tyttären harrastukseen, muille asioille ei aina jää kovin paljon tilaa. Harrastus imaisee mukaansa koko perheen, eikä sitä ymmärrä, ennen kuin itse elää sen todeksi. Myös tyttäreni on alkanut oivaltamaan, että vain toinen luistelija tai jääurheilija todella käsittää, mitä tämä vaatii ja mitä kaikkea se merkitsee.

En olisi villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut työskenteleväni osittain lennosta suhaillessani ja sinkoillessani edes takaisin, viettäen samalla merkittävän määrän aikaa jäähallilla tai harrastuksen oheistoiminnoissa. Kaikki alkoi viattomasti siitä, että yleisurheilua harrastava tyttäreni halusi mennä katsomaan ystäväänsä jäälle. Hän piti näkemästään niin paljon, että halusi itsekin kokeilla kerran. Tuo kerta muuttui pian kahden kerran viikkotreeneiksi luistelukoulussa, johon vielä suostuin ja opettelin istumaan hallilla treenien ajan. Olimme toisen luistelijan äidin kanssa kauhuissamme kuvitellessamme, että tyttäriämme kysyttäisiin kehitysryhmään, joka haastaisi arkemme melkoisesti.

Nyt tuosta on kulunut neljä vuotta, ja täällä sitä ollaan – jäähallilla, taas kerran. Treenimäärä on noussut yhdeksään kertaan viikossa, ja jokapäiväinen arki pyörii aikataulujen, kuljetusten ja harjoitusten ympärillä. Tänä perjantaina seuraava työskentelypisteeni sijaitsee tanssisalilla, ja elämän tahti pysyy vauhdikkaana. Vaikka välillä tuntuu, etteivät rahat ja aika riitä millään, en vaihtaisi tätä pois.

Tänään, opiskelupäivänäni, annoin itselleni luvan itkeä monet tukahdetut itkut. Viime vuosina olen alkanut ymmärtää syvemmin, millaisten taloudellisten paineiden alla olemme eläneet, ja kuinka tärkeää on ollut tukea tyttäreni harrastusta, eämäntapaa ja unelmia. Tiedän, ettemme ole yksin tässä – monissa muissakin perheissä koetaan samanlaisia paineita (linkki IS:n artikkeliin aiheesta). Ystäväni eivät kuitenkaan aina ymmärrä tätä. Heidän mielestään taloutemme kohentamiseksi minun tulisi ensin vaihtaa tyttären harrastus edullisempaan ja myydä sitten auto. Totuus on kuitenkin se, että taitoluistelu on ollut täydellinen tuki hänen poikkeukselliseen energisyyteensä ja unettomuuteensa sen lisäksi, että hän nauttii siitä kaikkein eniten! Voitte siis arvata että tämä on viimeisin asia josta karsitaan.

Tytär sai tänään uuden ohjelman, ja se palo, millä hän valmistautuu tuleviin kisoihin, on sammumaton. Se into ja ilo, jonka näen hänen silmissään, muistuttavat minua siitä, miksi jatkamme tätä matkaa – yhdessä.

Onko sinulla tai perheelläsi jokin intohimon kohde tai yhteinen harrastus, joka määrittelee teidän elämän rytmin? Mikä tuo teille iloa ja merkitystä arkeen?