Elossa!

Rakas elämä, olen tässä, koska sinä olet. Elän, koska hengitän ja toivon, että jokainen meistä voisi elää oman näköistään, täyttä elämää, unelmiaan tavoitellen. Olen vihdoin päässyt siihen pisteeseen, että tiedän tarkalleen, mistä pidän, mikä on minulle hyväksi ja mikä tuntuu aidosti omalta. Matkani on kuitenkin yhä kesken. Yritän sulkea korvani virheellisiltä tulkinnoilta, arvosteluilta ja turhilta kommenteilta, jotka – vaikka ne olisivat hyväntahtoisia – saattavat synnyttää ahdistusta ja jopa epätoivoa. Olen pienestä pitäen ollut herkkä aistimaan, tuntemaan ja reagoimaan kehollisesti erilaisiin tunnetiloihin ja tapahtumiin. Usein olen yrittänyt navigoida tilanteiden läpi niin, että pystyisin prosessoimaan kaiken käsiteltäväksi kokonaisuudeksi ja pukemaan havaintoni sanoiksi. Mutta siinä vaiheessa tilanne on usein ohi, ja olen jäänyt sanattomaksi. Tästä johtuen olen monien silmissä olen ollut yhtä kuin jokin tai useampikin diagnoosi, huolimatta siitä, mitä itse tunnen ja tiedän totuudeksi. Pieni ihminen alistuu helposti, vetäytyy ja antaa vahvempien tehdä päätökset puolestaan, vaikka sisin huutaisi jotain aivan muuta. Se huuto ja itku jää usein yksinäisyyteen, sillä lähellä ei tunnu olevan ketään, joka ymmärtäisi. Onneksi ei tarvitse enää olla ihan niin pieni ja turvaton.

Tunteet ravistavat minua päivittäin, jopa pienissä arjen kanssakäymisissä. Niiden kanssa eläminen on vaatinut vuosien opettelua, mutta viimein voin nauttia siitä, kuka olen – kaikessa herkkyydessäni. Tämä herkkyys on muuttunut voimavaraksi, erityisvahvuudeksi, jopa salaiseksi aseeksi, joka auttaa minua toteuttamaan unelmani. Itse asiassa, kaikki unelmani, jotka ovat sopineet minulle, ovat toteutuneet, kun olen seurannut intuitiotani. Silti en ole vielä uskaltanut unelmoida täyteen potentiaaliini. Olen kiitollinen ulkomaan vuosista, ystävistä ympäri maailmaa, perheestä, koetusta avioliitosta, uusioperheestä ja murskaavista kriiseistä. Olen kokenut niin elämän yltäkylläisyyden kuin ne päivät, jolloin ei ollut rahaa eikä ruokaa. Kaikki nämä kokemukset ovat tehneet minusta sen, kuka olen tänään. Arvostan jokaista ainutlaatuista elämää ja kohtaloa, ja haluan käyttää loppuelämäni muiden hyväksi – unohtamatta itseäni.

Viime vuodet totaaliyksinhuoltajana, kilpaharrastuksen rahoittajana ja keski-ikäisenä naisena, joka on joutunut hyvästelemään ystäviään, ovat opettaneet minulle, kuinka arvokasta jokainen hetki ja terveys on. Kannattelin itseäni läpi surujen, vaikeuksien, väsymyksen ja loputtoman venymisen, kunnes joulukuussa 2023 kehoni ei enää jaksanut. Jouduin pysähtymään ja opettelemaan toisenlaisen elämän – sellaisen, jossa jokaisena hetkenä valitsen ensin itseni ja pidän oman happinaamarini tiukasti paikoillaan. En voi enää edes kuvitella ottavani sitä pois, sillä siitä seuraava hapenpuute vaikuttaisi elämääni merkittävästi. Nyt opettelen elämään aidon itseni kanssa tavalla, joka vaatii myös muiden hyväksyntää – heidän mahdollisesti poikkeavista toiveistaan huolimatta.

Kirjoitan tätä blogia, jotta voisin tuoda toivoa kanssakulkijoilleni. Haluan olla aito ja rehellinen, jakaa kokemukseni ja auttaa muita löytämään tiensä läpi elämän haasteiden.